Vihreä infrastruktuuri nähdään kaupungeissa usein “mukavana lisänä”. Sitä arvostetaan, mutta sitä ei yleensä johdeta yhtä systemaattisesti kuin teitä, siltoja, rakennuksia tai vesiverkkoja. Tämä ajattelutapa on muuttumassa riskiksi. Ilmastopaineiden kasvaessa ja budjettien kiristyessä kaupungit eivät enää voi sivuuttaa luonnonvaroja eli vihreää infrastruktuuria.
Teksti: Mia Heiskanen
Kuva: David Jenkinsin kuva-arkisto
David Jenkins, Institute of Public Works Engineering Australasia (IPWEA) -järjestön toimitusjohtaja ja kansainvälisesti arvostettu infrastruktuurin ja omaisuudenhallinnan asiantuntija, on sitä mieltä, ettei ongelma ole hyväntahtoisuuden vaan hallintamallien puute.
-Kun puhumme harmaasta infrastruktuurista, käytössä on yleensä systemaattinen omaisuudenhallinta. Kaupungit arvioivat elinkaarikustannuksia, suorituskykyä, riskejä ja pitkän aikavälin rahoitustarpeita ja kytkevät nämä pitkän aikavälin taloussuunnitteluun. Vihreää infrastruktuuria ei tyypillisesti tarkastella samalla tavalla, hän sanoo.
Yksi syy on rakenteellinen. Vihreä infrastruktuuri ulottuu useille kunnallisille toimialoille: insinööritoimintaan, puistoihin, kaupunkimetsätalouteen ja maisema-arkkitehtuuriin. Koska se sijaitsee tavallaan “kaikkialla ja ei missään”, se jää helposti keskeisten suunnittelu- ja talouspäätösten ulkopuolelle. Toinen este liittyy kieleen. Insinöörit jäsentävät omaisuutta suorituskyvyn, riskin ja kustannusten kautta. Puiden, kosteikkojen tai puistojen parissa työskentelevät ymmärtävät nämä samat realiteetit: istuttaminen maksaa, ylläpito maksaa ja hoitamattomat kohteet rappeutuvat, mutta he eivät välttämättä käytä samaa terminologiaa tai ole mukana pitkän aikavälin investointipäätöksissä.
Jenkins kuvaa tilannetta konkretisoivan hetken. Puhuttuaan maisema-arkkitehtien ja kaupunkimetsäasiantuntijoiden konferenssissa, eräs osallistuja totesi: “Olemme aina ymmärtäneet vihreän infrastruktuurin arvon, mutta insinööriosasto on pullonkaula.” Jenkins teki tästä toisenlaisen johtopäätöksen: ongelma ei useinkaan ole vastustus vaan yhteensopimattomuus. Jos eri ammattiryhmillä ei ole yhteistä kieltä, yhteisen suunnitelman rakentaminen on vaikeaa.
-Puolet ongelmasta on siinä, etteivät vihreää infrastruktuuria hallinnoivat puhu insinöörien kieltä”, hän toteaa. Ja ne, jotka tätä kieltä puhuvat, ovat yleensä mukana suunnittelu- ja talousprosesseissa.
Jotta vihreä infrastruktuuri saadaan osaksi valtavirran omaisuudenhallintaa, kaupunkien on myös täsmennettävä, mitä sillä tarkoitetaan. Jenkins kuvaa jatkumoa täysin luonnollisista kohteista, kuten metsistä ja vesistöistä, hybridiratkaisuihin, kuten biosuodatusojiin, ja edelleen rakennettuihin ratkaisuihin, jotka tuottavat vihreitä hyötyjä, kuten vettä läpäiseviin päällysteisiin, jotka vähentävät tulvariskiä. Niitä yhdistää ulkonäön sijaan niiden tuottama lisäarvo sekä se, että ne vaativat suunnitelmallista hoitoa säilyttääkseen toimintakykynsä.
Arvon määrittely ei perustu yhteen mittariin. Vihreät omaisuuserät ovat usein monikäyttöisiä: ne tukevat virkistystä ja asumisviihtyvyyttä, lieventävät kaupunkien lämpösaarekeilmiötä latvuspeitteen kautta, sitovat hiiltä sekä edistävät terveyttä ja hyvinvointia. Kaupungit tarvitsevat silti käytännöllisiä tapoja perustella investointeja. Jenkins ehdottaa tuttujen elinkaarikäsitteiden soveltamista, jolloin vihreitä kohteita voidaan arvioida samassa viitekehyksessä perinteisen infrastruktuurin kanssa.
Vihreiden kohteiden perustaminen vaatii alkuinvestointeja, kuten puiden istuttamista, kosteikkojen ennallistamista ja hybridiratkaisujen rakentamista. Käyttökustannukset voivat kuitenkin olla korkeammat, koska elävät järjestelmät vaativat jatkuvaa hoitoa: kastelua, leikkausta, seurantaa ja uudistamista. Hyötynä on, että oikein hoidettuna vihreät omaisuuserät tuottavat arvoa poikkeuksellisen pitkään.
-Elävät omaisuuserät voivat kypsyä sen sijaan, että ne vain kuluvat, jolloin niiden palvelupotentiaali kasvaa ajan myötä, Jenkins huomauttaa. Metsät kasvavat ja biodiversiteetti lisääntyy, joka on selkeä etu verrattuna monien harmaiden kohteiden kiinteään käyttöikään.
Integraatio ei kuitenkaan ole pelkästään tekninen kysymys. Kaupungin omaisuudenhallinnan kypsyystaso ratkaisee paljon. Onko suunnitelmia olemassa? Ovatko ne ajan tasalla? Onko ne kytketty pitkän aikavälin taloussuunnitteluun? Jenkins huomauttaa, että monilla kunnilla on haasteita näissä perusasioissa jo harmaan infrastruktuurin osalta, joten vihreiden kohteiden lisääminen edellyttää koko järjestelmän vahvistamista.
Vaikka kansainvälistä ohjeistusta on jo kehitteillä, luonnon- ja vihreiden omaisuuserien kirjanpitokäytännöt ovat yhä kehittymässä eivätkä ne ole vielä täysin standardoituja.
Haasteista huolimatta edistystä on nähtävissä. Kanadassa kaupungit kuten Vancouver, Calgary ja Toronto ovat alkaneet mitata ja hallita luonnonvaroja perinteisin omaisuudenhallinnan menetelmin. Australiassa Etelä-Australian Marionin kaupunki erottuu puuomaisuuden hallintasuunnitelmallaan: kattava puurekisteri, asukkaiden näkemysten huomioiminen ja hoitosuunnitelma, joka kattaa käytännön toimet kuten leikkauksen ja kastelun. Suunnitelma tunnistaa myös hyödyt päättäjille ja asukkaille: lämpötilojen lasku, parempi kaupunkikuva ja positiiviset vaikutukset hyvinvointiin.
Kuntajohtajille Jenkinsin viesti on ennen kaikkea vastuuta ja pitkäjänteisyyttä. Tänään tehdyt infrastruktuuripäätökset vaikuttavat tulevien sukupolvien kustannuksiin ja elinympäristöön. Päättäjiä saattavat houkutella näkyvät “nauhanleikkaushankkeet”, mutta vähemmän näkyvä omaisuuspohja—erityisesti maanalaiset vesi- ja viemärijärjestelmät—vaativat jatkuvaa panostusta. Vihreä infrastruktuuri kuuluu samaan keskusteluun, ei koristeena vaan vaihtoehtona tai täydentäjänä harmaalle infrastruktuurille. Jenkins käyttää hulevesiä esimerkkinä: ennen kuin turvaudutaan perinteiseen rakentamiseen, tulisi kysyä, voisivatko luontopohjaiset ratkaisut tuottaa kestävämmän lopputuloksen.
Mistä aloittaa? Jenkins painottaa yksinkertaista lähestymistapaa. Ensiksi puretaan siilot ja tuodaan eri toimijat samaan pöytään: insinöörit, kaupunkimetsäasiantuntijat, maisema-arkkitehdit ja muut sidosryhmät. Toiseksi kartoitetaan olemassa oleva omaisuus. Kolmanneksi nämä kohteet integroidaan omaisuudenhallintasuunnitelmaan. Lopuksi suunnitelma kytketään pitkän aikavälin taloussuunnitteluun, jotta sekä investointi- että käyttökustannukset voidaan rahoittaa kestävällä tavalla. Työkaluja, ohjeistuksia ja koulutusta on jo saatavilla, eikä kaupunkien tarvitse aloittaa tyhjästä.
-Muutos vie aikaa, mutta suunta on selvä: kaupungit, jotka tavoittelevat resilienssiä ja taloudellista kestävyyttä, joutuvat oppimaan hallitsemaan luontoa yhtä vakavasti kuin betonia ja terästä, Jenkins kiteyttää.
_______________________________________________________________
David Jenkins toimii Institute of Public Works Engineering Australasia (IPWEA) -järjestön toimitusjohtajana ja on laajalti tunnustettu infrastruktuurin ja omaisuudenhallinnan asiantuntija. Hän on pitänyt keynote-puheenvuoroja muun muassa Sydney Morning Herald Infrastructure Summitissa sekä Institute of Asset Managementin (UK), South African Municipal Engineering -instituutin ja Government Finance Officers Associationin (USA) -tapahtumissa.
